Archive for the ‘Murr’ Category

Kulutustavaraa

28.02.2017

Eteisen kaapissani on jatkuvasti useampi pari nahkahansikkaita. Yhdellä parilla kun ei mitenkään pärjää. Talvikaudeksi pitää tietenkin olla lämpimät villa- tai fleecevuoriset hansikkaat ja kevät- ja syyskäyttöön taas ohutvuorisemmat versiot. Myös vuorittomille hansikkaille on tarpeensa.

Mutta yksillä talvikäsineillä ja yksillä lämpimämmän vuodenajan käsineillä ei pärjää myöskään. Tai ainakaan minä en pärjää.

Nahkahansikkaat – ja mitkä tahansa muutkin hansikkaat – kun ovat kulutustavaraa. Vaikka ne käyttöön ottaessaan käsittelee nahanhoitoaineella tai suojasuihkeella, ei tarvita kuin pari rähmälleen menoa hansikkaat käsissä, ja hanskojen kämmenosien nahka on ohentunut. Se on tietysti osittain hansikkaiden tarkoituskin: suojata käsiä esimerkiksi kaatuessa. Mutta kun tähän lisää pari ajattelematonta tarttumista sateen kastelemaan kaiteeseen tai lumien pyyhkimistä pyörän tai auton päältä pelkin hanskoin, johan parhaitenkin suojattu nahka antaa periksi.

hajonneet_kasineet1

1kohta1

Näiden elämänjälkien lisäksi tein pari päivää sitten havainnon, että nahkahansikkaani saumat hajoavat keskisormesta. Ei mitään käryä, mistä tämä johtuu, mutta tämä on jo toinen hansikaspari, joiden keskisormen saumat ovat ratkenneet. Saattaa olla kolmaskin, ellen väärin muista.

Siksi olinkin erittäin onnellinen, että olin ostanut syksyn Hulluilta Päiviltä ETCETERAn lampaannahkaiset käsineet, jotka odottelivat minua eteisen kaapissa. Vuotta aiemmin samoista kinkereistä ostetut vastaavat kun nyt sanoivat yhteistyösopimuksensa irti.

Seitkytluvun takit

17.02.2016

Seitkytluvun takit, ne vaan yksinkertaisesti ovat parhaita. Olen taatusti kirjoittanut useammankin kerran 1970-luvun takkien ylivoimaisuudesta, sen verran monia tuon vuosikymmenen rotseja olen käyttänyt, ja paljon.

Parasta niissä on istuvuus. Ne istuvat harteilleni juuri eikä melkein, myös vyötäröltä. Miehustassa on riittävästi tilaa eikä torso-osuus ole liian pitkä, joten ylimääräistä vekkiä ei synny selkään. Ihanaa on myös hihan pituus – myös se on juuri passeli; ei tarvitse lyhentää, toisin kuin näissä nykytakeissa, joissa hyvin monissa hihojen pituus on mitoitettu joillekin apinan kaltaisille.

Työn jälki on 1970-luvulla valmistetuissa vaatteissa myös aivan omaa tasoaan. Saumat pitävät, langanpätkiä ei näy – ja napit pysyvät paikoillaan vuodesta toiseen, sillä nappien ompelulangat on päätelty. Tämän kuvittelisi olevan itsestään selvää, siis että nappeja ommeltaessa langat myös päätellään, sillä muuten napit irtoavat nopeasti. Kuitenkin sitä tapaa valitettavan harvoin nykyään takkien tai muiden napillisten kostyymien kohdalla. Mikään ei ole turhauttavampaa kuin alkaa ommella uuden vaatteen nappeja kunnolla paikoilleen – sillä jos sitä ei tee, päivän tai parin päästä voi olla varma, että nappi tai useampi on pudonnut. Ja minä maksan rahaa uudesta vaatteesta, jossa nappien pitäisi pysyä paikallaan, onhan vaate uusi! Raivostuttavaa.

Mutta tämä takki, se vuorostaan saa suupieleni kääntymään ylöspäin. Vaikka omistan monillakin mittareilla ajateltuna aivan liian monta takkia, en voinut vastustaa tätä yksilöä, kun se UFFin rekissä tuli vastaan. Tai no, vastustin, vuorokauden nimittäin. Varasin takin, ja menin seuraavana päivänä noutamaan sen.

En ole katunut ostopäätöstä sekuntiakaan. Takin syvä suklaanruskea sävy on järjettömän kaunis ja sopii minulle enemmän kuin hyvin, kangas on niin laadukasta ja kestävää, että vastaavanlaista tulee nykyään harvoin vastaan, takki on lämmin mutta ei silti näytä paksulta, sillä siinä on ohut, lämpöinen vuori – ja nuo linjat, ne ovat aina vaan mieleeni, kuten 1970-luvun linjat ovat. Tässä takissa tulee tyylikäs olo, ja selkäruotokin tuntuu oikenevan ihan huomaamattaan.

asu1

asu2

Päätin sitten viedä 1970-lukuteemaa pidemmälle. Onnistuin löytämään vuodenvaihteen alennusmyynneistä parit synnyinvuosikymmentäni henkivät farkut parilla kympillä. Nyt löytyy sekä hiilenmustat että keskisiniset leveälahkeiset farkut, jotka istuvat napakasti reisistä ja joissa on korkea vyötärö. Ihanat! Olen odotellut malttamattomana, että lumet sulaisivat ja kadut kuivaisivat ja pääsisin flaneeraamaan uusissa pöksyissäni kaupungille.

Alkuperäistä vuosikymmentä kunnioittaakseni valitsin yläosaksi kasmirneuleitteni joukosta vielä väreiltään sen kaikkein seitkytlukulaisimman eli beigen. Oranssin, keltaisen ja ruskean eri sävyt ja etenkin beige ovat ne värit, jotka määrittävät mielessäni 1970-lukua eniten. Onnekseni rakastan ruskean eri sävyjä, keltaista ja oranssia taas en voi sietää hippustakaan.

Ja lempihattuni, se tuntuu sopivan kaikkiin asuihini. Mutta onhan siinä kieltämättä aika paljon seitkytlukua siinäkin.

STOCKH LM hattu | SECOND HAND huivi | DC CREATION, SECOND HAND takki ETCETERA hansikkaat | GLOBAL ESSENTIALS neule
J.LINDEBERG vyö | H&M farkut | TIGER OF SWEDEN kengät SECOND HAND laukku

Kiinnostaa juuri nyt: Vihreän eri sävyt

20.03.2015

Vihreä on lempivärejäni mitä pukeutumiseen tulee. Metsänvihreä sopii minulle hyvin, mutta pidän myös oliivin- ja armeijanvihreästä. Ainoastaan limen- ja omenanvihreät sävyt eivät innosta.

Nappasin pari kuvaa vihreistä yksityiskohdista kotoa ja vaateparsista, jotka miellyttävät silmää tällä hetkellä erityisesti.

Frida marinan kirpparipuolelta löytyi parilla eurolla upean smaragdinvihreä silkkipaita, jossa on kauniita reikäompeleita ja brodeerauksia. Samaisella reissulla löytyi ESCADAn kreisi paljettineule, jonka vihreän sävy on täydellinen syvä metsänvihreä.

smaragdisilkki

paljettineule

sukkiset_housut_nojatuoli

ZARAn viimeisten alerippeiden rekiltä löysin pari viikkoa sitten vielä mahtavat oliivinvihreät villasekoitteiset housut. Tykkään kapeasta leikkauksesta ja tuosta ihanasta sävystä, joka korostuu kaunispintaisessa kankaassa. Asukuvaa housuista luvassa myöhemmin!

Viime kesänä Kööpenhaminasta löytyneet DEAR DENIERin tummanvihreät eläväpintaiset paksut sukkikset tekevästä mustaan nahkahameeseen perustuvasta asusta aivan eri näköisen kuin mustiin mattasukkiksiin sonnustautuneena. Lähikuvista voi myös tehdä havainnon, että keväinen kissankarvanirroituskausi on parhaillaan intensiivisimmillään päällä. Karvaa on joka paikassa – siis aivan joka paikassa – vaikka imuroisi joka päivä, argh.

hortensia

kirsikka

rahapuu

Pukeutumisen lempivärit eivät itselleni tarkoita aina samaa kuin sisustuksen lempivärit. Kotoa löytyy esimerkiksi vaaleanpunaisia asioita paljon enemmän kuin garderobistani. Vihreää tosin löytyy sekä niskasta että kotoa, esimerkiksi vanhasta 1950-luvun kotimaisesta nojatuolista (näitä on kaksi, ja ryhmään kuuluva sohva lisäksi hoidossa), joka on verhoiltu täydellisellä oliivinvihreällä huonekalusametilla. Nojatuoli vilahtaa tuolla ylemmässä kuvassa.

Lisää vehreyttä tuovat torin kukkakauppiaalta ostettu valkoinen hortensia sekä rahapuu ja nippu kirsikkapuun oksia, joiden nuput vihertävät lupaavasti. Myös kukkanuppuja on näkyvissä, ihanaa!

En olekaan aiemmin törmännyt itse kirsikanoksiin, vaikka blogeissa ne ovat ilahduttaneet jo pidempään. Ostan melkein kaikki kukkani ja yrttini torilta, eikä torimyyjien kukkatarjonta ole läheskään niin trendikäs kuin tietyissä kukkakaupoissa. Pioneja toki löytyy kesän lähestyessä torillakin, sesongin kukkia kun silloin ovat.

Viisi parasta | Bändipaidat

19.03.2015

Bändipaidat ovat oleellinen osa tyyliäni, vaikka ne eivät ehkä ole juuri blogin puolella näkyneetkään. Tavoitteena on kyllä ollut ikuistaa myös bändipaita-asuja, mutta aina se ole onnistunut.

Käyn aika paljon keikoilla ja festareilla, ja tykkään myös ostaa niiltä teepaitoja tai kangaskasseja muistoksi, jos levyt löytyvät jo omasta hyllystä. Olen siinä mielessä puritaani, että käytän vain sellaisten artistien ja bändien kostyymejä, joista itse pidän. Pitäkää minua vaikka musiikkinatsina, mutta en ymmärrä hienoon bändipaitaan sonnustautumista, jos sen kantajalla ei ole mitään suhdetta vaatteessa esiintyvään artistiin tai bändiin.

Se, miten jostakin bändipaidasta sitten kehkeytyy yksi lemppareista, on monesta seikasta, ei vain itse artistista kiinni: teepaidan leikkauksesta, etenkin pääntiestä ja hihoista, materiaalista ja tietenkin printistä.

Bändi- tai kiertuepaidat ovat valitettavan usein malliltaan perinteisiä miesten teepaitoja. En oikein innostu nakinkuorimaisista lady fit -malleistakaan, mutta joskus nekin ovat parempia kuin miesten teepaidat, joissa varsinkin helmaa tuntuu välillä olevan turhan pitkästi – ja kun naisvartalossa, tai ainakin omassani, on vyötäröä ja lantiota, suoraan leikattu pitkä teepaita ei sen yllä näytä hyvältä. Miesten teepaidoissa ongelma on myös hihat: ne ovat melkein aina liian leveät ja pitkät. Tässä tilanteessa sakset tulevat apuun: olen leikannut useammastakin teepaidasta (en tosin yhdestäkään kuvissa esiintyvistä, ja siksi ne ovatkin Viisi parasta -kaartia) hihat reippaasti lyhyemmäksi ja saksinut monista myös pääntien resorin, ettei kaulus kuristaisi kaulaa vaan siitä tulisi avarampi ja rennompi.

Valitsin nämä viisi parasta yksiselitteisesti sen perusteella, mitä niistä olen käyttänyt eniten – se jos mikä on merkki niiden parhaudesta. Viiden parhaan seulominen bändipaitakokoelmastani oli kuitenkin sen verran kinkkistä, että taidanpa julkaista myöhemmin vielä Viisi parasta | Bändipaidat, osa 2 -postauksenkin…

lykke_li

1| Lykke Lin valkoinen teepaita. Tämä on muisto vuoden 2012 Flow’sta, ja vaikka neiti Lin keikka ei tuolloin täysillä kolissutkaan, tämä yksilö on eniten käyttämäni bändipaita. Siinä toimii kaikki: leikkaus, pääntie, ohut, laskeutuva materiaali, printti. Ja pidän kyllä Lykke Lin musiikistakin, vaikka kyseinen keikka ei viiden parhaan keikkakokemukseni joukossa olekaan.

weeping_willows

2| Weeping Willowsin valkoinen teepaita. Tämä lähti kotiin Weeping Willowsin Sellosalin keikalta viime toukokuussa. Tykkään tuosta old school -tatuointityylin mukaisesta printistä, joka sopii myös todella hyvin omaan tatuointiini! Paidan olkaan pyysin vielä Magnus Carlsonin nimmarin.

morrissey

3| Morrisseyn valkoinen teepaita. Kotiutin suuren idolini pärstäkertoimella varustetun teepaidan herran Finlandia-talon keikalta viime marraskuulta. Itse asiassa olin molemmilla Finlandia-talon keikoilla, ja ostin myös World Peace Is None of Your Businessin Euroopan kiertueen teepaidan. Tämä paita on kuitenkin sitä hienompi.

the_lieblings

4| The Lieblingsin harmaa toppi. Jos ollaan ihan tarkkoja, toppi ei ole teepaita, mutta tämä on yksi eniten käyttämistäni bändivaateparsista, ostettu The Lieblingsin Loosen keikalta toukokuun puolivälissä 2013. Se taisi olla levynjulkaisukeikka, ellen väärin muista, mutta mahtava ja hikinen joka tapauksessa!

national

5| The Nationalin musta vuoden 2013 Euroopan kiertueteepaita. Tämän hankin The Nationalin Jäähallin keikalta lokakuun viimeisenä päivänä. Ostin myös hienon julisteen, joka olisi tarkoitus kehystyttää viimeinkin tämän kevään aikana.

Teepaidat ovat kuvissa ärsyttävän ryppyisiä, vaikka olen silittänyt ne ennen pinoon laittamista. Tässä tosin näkee, että kun ei ole kuukausiin käyttänyt teepaitoja (käytän teepaitoja todella vähän talvisin), viikkausjäljet tervehtivät vaatetta käyttöön ottaessa. Tätä ongelmaa ei olisi, jos säilyttäisin teepaidatkin henkareilla, mutta tykkään säilyttää osan vaatteista hyllyillä ja vaan paitapuserot, neuletakit ja mekot vaatepuilla.

Jää hyvästi, farkut

20.02.2015

Jokainen, joka käyttää vähänkään säännöllisemmin farkkuja, tietää sen ärsytyksen, surunkin, tunteen, kun lempifarkut ratkeavat päälle.

Näin kävi jälleen, viimeksi pari viikkoa sitten, kun aamulla kyykistyin nostamaan jotain keittiön lattialta. Kuului ruts eli näkemiin. Yleensä farkkuni hajoavat haaroista, ellen ole onnistunut kaatumaan ja puhkomaan siten farkkujen polvia. Polvissa olevien reikien kanssa pystyy kuitenkin vielä elämään, mutta kun farkkujen kangas sanoo haaroissa sopimuksen irti, päivät ovat vähissä. Kuluu ehkä pari viikkoa, kyykistyy taas, ja sitten reikä on jo niin suuri, ettei farkkuja voi julkisesti enää käyttää. Niistä tulee sortsit, ellei niistä keksi askarrellapaskarrella jotain aivan muuta.

reika1

reika2

Nykyfarkuissa, etenkin pillimalleissa, joissa haetaan maksimaalista istuvuutta ja joustoa, käytetty farkkukangas on varsin ohutta ja mukana on myös elastaania. Se tietenkin tarkoittaa sitä, että farkut kuluvat entistä nopeammin puhki. Teinivuoteni 1990-luvun alussa LEVI’Sin viisnollaykkösissä viettäneenä muistan vielä, että farkkuja ei saanut alle vuodessa puhki, vaikka niitä käyttikin joka päivä, sen verran paksua sataprosenttisesta puuvillasta valmistettu farkkukangas oli. Nämä CROCKERin Pow 2nd skin -farkut  päätyivät aktiivisempaan käyttööni eli käytännössä ylleni liki päivittäin viime kesän korvalla ja toden teolla loppuvuodesta,  eli pari kuukautta siihen meni, ja nyt farkut ovat historiaa. Saman kohtalon kokivat myös näiden edeltäjät, Pow 2nd skin -mallia nekin.

Pitänee ostaa seuraavat mustat farkut jostain enemmän farkummasta kankaasta, esimerkiksi TIGER OF SWEDENin matalavyötäröiset Slender-farkut. Niiden kangas on crockereita paksumpaa, ja vaikka niissäkin on kaksi prosenttia elastaania ja olen käyttänyt niitä monin verroin enemmän kuin näitä hajonneita yksilöitä, ne eivät ole vieläkään hiutuneet puhki, kovasta käytöstä huolimatta.

vyo1

vyo2

Kuvissa myös uusin vyölöytöni, jonka tein tyypilliseen tapaan Frida marinan kirpparipuolelta parilla eurolla. Vyö on mahtavan paksua, käytössä pehmentynyttä nahkaa, ja nuo metallikoristeet painavat todella paljon, mutta sehän ei lanteilla levätessä haittaa lainkaan.

Minna Parikka, minkä teit! Taas.

21.05.2014

Oikein ärsyttää, kun viime viikkoina joka mahdollisesta tuutista (muotiaviiseista, blogeista, verkkokauppojen uutiskirjeistä…) tunkee verkkokalvoilleni toinen toistaan kauniimpia kenkiä.

Kaikki ovat tietenkin keskenään erilaisia mutta silti ah yhtä ihania, jotta pakkomielteitä syntyisi entistä enemmän. Eikä minulla ole pienintäkään mahdollisuutta haalia itselleni niistä kaikkia. Äh.

purr_pilkku

Mitä tehdä, kun tarjolla on tällaista kenkäkarkkia? MINNA PARIKAN teräväkärkiset Purr-ballerinat kelpaisivat minun tassuihini niin pilkullisena ponina kuin sähkönsinisinäkin. Blues suede shoes…

Ei ole kenkäfriikin elämä helppoa.

Kuva Minna Parikka

Mariininsininen on uusi musta

03.10.2013

Eräs väri on tehnyt tuloaan garderobiini ja niskaani hieman salakavalasti mutta sitäkin vääjäämättömämmin, nimittäin mariininsininen eli kotoisasti tummansininen.

Ensimmäisenä taisin kantaa kotiin MANGOn mariininsinisen mokkarotsin kullanvärisillä painonapeilla ja vetoketjuilla. Tämä tapahtui muistaakseni maaliskuussa. Loppukeväästä ZARAsta löytyi tummansininen bleiseri kullanvärisillä napeilla, jollainen oli ollut hankintalistallani vuosia. Kesän korvalla sain viimein klikattua kotiin WHYREDin Angelique-sandaletit, joiden kohdalla olin huokaillut kevään mittaan useammankin kerran (näitä oli myös mustina, mutta mariinit ovat itse asiassa mustia paremmat, väitän – enkä oikeastaan tiedä, miksi). Sitten alkoivat kesäalet, ja ensimmäiset löydöt tein WEEKDAYlta, toinen niistä oli tummansininen angoraneule. Keskellä kesälomaa poikkesin taas kalliolaiseen second hand -puotiin Ansaan, josta mukaani tarttui mariininsininen, Italiassa valmistettu nahkalaukku.

Sitten ala-asteen en ole tuohon lapsuusaikojeni lempiväriin pukeutunut kuin aniharvoin. Totuus kuitenkin on, että tummansininen sopii minulle. Se sopii pitelemättömästi ihoni sävyyn ja hiuksiini ja saa siniharmaat silmäni loistamaan entistäkin sinisempinä. Kesti siis yli 20 vuotta, kunnes löysin tummansinisen uudelleen. Mistä se kertoo, sitä en osaa sanoa.

Tummansinisten vaatekappaleiden kohdalla mieleni tekee usein verhoutua tyystiin tuohon hurmaavaan väriin. Niinpä farkuiksi valikoituivat NUDIEn Long John -pillit. Näissä on muuten täydellinen leikkaus ja pesu.

asu2

asu3

Vyö löytyi Mangosta sunnuntaina. Käytän vöitä paljon, ja kun näin tämän metallisen, kullanvärisestä leveästä panssariketjusta valmistetun vyön, sitä piti kokeilla. Toimii niin että takaraivossa kipinöi.

Tässä vyössä on klassikon elkeitä – ja sitten toisaalta taas katuviisasta hip hop -meininkiä, vaikka bling bling ei olekaan kellovitjassa vaan lanteilla. Jou.

vyo1

vyo2

Koska sandaleteilla ei kiukukseni enää tarkene, kenkinä saivat toimia BIANCOn kolme ja puoli vuotta vanhat brogue-nilkkurit. Olen käyttänyt näitä vuosien varrella PALJON, mikä ehkä näkyykin kenkien kolhitussa kunnossa, mutta jostain syystä vain pidän siitä. Toki huollan myös näitä kenkiä, mutta ylikiiltäviksi en näitä halua lankata, jotta niiden charmi ei hupene. Omistan samaiset kengät myös mustina, ja myös ne ovat kuluneet paljon jalassa, viimeisen vuoden aikana itse asiassa ruskeita sisariaan enemmän.

Nahkaiset kengät ovat osoittautuneet ketjuliikkeen kengiksi hyvälaatuisiksi ja todella mukaviksi jalassa. Toki nämä olivat Biancon hintatason yläpäästä, reippaasti yli sata euroa, mutta myöhemmin kotiuttamani mustat versiot sain liki kolmasosalla alkuperäisestä hinnasta, mikä löytö. Mielenkiintoista oli, että kun klikkasin pari viikkoa sitten Biancon uutiskirjeeseen ja kävin vilkuilemassa syksyn uutuusmalleja, joukosta löytyivät tismalleen samanlaiset kengät kuin nämä. Niiden materiaali ei vain sisältä ollut enää nahkaa kuten minun kengissäni vaan kangasta. Hinta oli siitä huolimatta sama. Törkeää, sanon minä. Kenkiä ei kuuluisi valmistaa mistään muusta kuin nahasta.

Vaikka tällä kertaa nilkkasukkani eivät olekaan huomiota herättävintä väriä, tykkään siitä, miten tummanharmaat ja mustat kapeat raidat sopivat konjakinruskean nahan ja tummansinisen farkun kanssa.

kengat1

kengat2

kengat3

Ulkona oli pakko vetää päälle Zaran kotilomallinen kuositakki ja näppeihin mustat nahkaiset ajohansikkaat. Onneksi tuo angoraneule on niin lämmin, ettei huivia tarvinnut. Kohta siihenkin pitää kietoutua taas kuukausitolkulla.

asu2_rotsi

asu33_rotsi

asu5_rotsi

ZARA takki | ETCETERA hansikkaat
MTWTFSS WEEKDAY Collection neule | SECOND HAND rannekoru
MANGO vyö | NUDIE Long John farkut | LINDEX nilkkasukat
BIANCO kengät

Jokasyksyistä neulekitinää (ja -kiitosta)

19.08.2012

Viime syksynä avauduin Acnen kauniiden neuleiden kestämättömästä hinta – materiaali -suhteesta. Ymmärrän edelleen, että halutusta brändistä voidaan pyytää tietty summa rahaa, mutta sitä en edelleenkään ymmärrä, jos sillä, varsin suurella, summalla ei saa järjellisiä materiaaleja vaan pelkästään akryyliä ja/tai polyesteriä.

Valitettavasti sama trendi näyttää jatkuvan. Ikuisena neuletyttönä ihastuin välittömästi Whyredin verkkopuodin uutuuksista löytyneeseen harmaaseen Joline-alpakkaneuleeseen. Ihan täydellinen harmaan sävy, kaunis neulestruktuuri ja poolokaulus, joita olen rakastanut ikäni. Hinta, 170 euroa, saattaisi olla siedettävä, mutta kun tajusin, että alpakkaa neuleessa on vain 25 prosenttia ja akryyliä sen sijaan puolet (25 prosenttia oli rehellistä villaa), ärsyynnyin jälleen. Ja tätäkin neuletta mainostettiin nimenomaan Joline Alpaca -nimellä. Harhaanjohtavaa mainontaa, sanon minä.

Aloin tutkia kriittisin silmin Whyredin muitakin neuleita, mutta ilahduinkin, vaikka olin varautunut pettymään.

Tuo kyseinen ”alpakkaneule” on todellakin puoliksi akryyliä, mutta esimerkiksi herkullisen oliivinvihreä (vai onko se armeijanvihreä!) Flora-neule on täyttä merinovillaa, sadan euron hintaan. Ihan kohtuullinen hinta merinovillaisesta neuleesta, sanoisin, ja löytyy myös muissa hyvissä väreissä. Itselläni on muuten juuri tuo samainen neule luonnonvalkeana, se jonka nappasin Whyredin verkkoputiikin kesäalesta. Tummansijinen Ika-neule vuorostaan on sataprosenttista kasmiria. Siinä 220 euron hinnan jo ymmärtääkin.

Todellisuudessa en välttämättä tarvitsisi enää lisää neuleita, mutta pidän niitä liki päivittäin syksystä kevääseen ja välillä kesälläkin, joten sallin itselleni neuleissani myös valinnanvaraa. Jos hyvälaatuinen, kaunis ja oikean värinen neule tulee vastaan kohtuullisen tai erinomaisen hintaisena, se kyllä löytää kodin luotani.

Tällä hetkellä kokoelmistani puuttuu kirkkaanpunainen neule, mutta sitä oikeaa ei ole vielä löytynyt. No joo, klassisen kamelinruskea neule olisi myös kiva, samoin tummansininen kasmirneule.

Kuvat Whyred

Onko teidän syksyn ostoslistallanne neuleita?

Laukkuongelmia

13.06.2012

Minulla on laukkuongelma. Olen jo vuoden päivät haaveillut jostain käsilaukusta, joka olisi paitsi kaunis ja käytännöllinen, myös laadukas – sellainen, joka viihtyisi olallani ja lantioni läheisyydessä vuosia, ehjänä.

Viime kesästä lähtien lempilaukkuni on ollut Zaran kesäalesta saalistettu punainen olkalaukku. Se on edelleen ihana, mutta laadukkaaksi laukkua ei valitettavaksi voi haukkua. Ensin katkesi olkahihnan toinen nahkainen pidike, sittemmin hihnan molemmat metalliosat ovat irronneet paikoiltaan. Laukun takaosa on tummunut, kiitos mustien vaatteideni. Edestä se on haalistunut, kiitos auringon. Nahan saattaa saada vielä siistiksi vauvojen kosteuspyyhkeillä (miten baby wipes käännetään suomeksi?!), ja ketjutkin korjattua pikaliimalla tai jollain, mutta ärsyttävää se on silti.

Vielä ärsyttävämpää on se, että ainoa todellinen designerlaukkuni, Sonia Rykielin nailoninen leo-olkalaukku, on myös alkanut näyttää hajoilemisen merkkejä. Piru vieköön! En edes ole käyttänyt laukkua mahdottoman paljon, mutta jossain vaiheessa huomasin, että laukun olkahihnan ompeleet ovat hivenen purkautuneet. No ne voi vielä korjata, mutta kun huomasin, että vetoketjun viereiset tereet olivat alkaneet murtua, ärsyynnyin. Eihän tämän pitänyt näin nopeasti normaalissa käytössä tähän tilaan joulua!

Laukku maksoi pitkälti yli 200 euroa. Sillä hinnalla toivoisin laukun kestävän moitteettomana vähintään viisi vuotta, mieluummin pidempään. Toki 200 euroa on vain murto-osa nahkaisten designerlaukkujen hinnoista, mutta silti.

Vertailun vuoksi omistan myös kaksi Lumin laukkua. En ole maksanut niistä täyttä hintaa, koska olen ostanut ne erilaisista fashion stock sale -tapahtumista, mutta molempien ovh on ollut yli 300 euroa, ja niiden laatu on ollut selkeästi parempi kuin Sonia Rykielin. Surullista, mutta toisaalta hyvä, että edes jotkut laukut kestävät normaalia käyttöä.

Mutta murinat sikseen.

Todellinen laukkuongelmani on, etten tiedä, minkä laukun haluaisin. Tiedän toki millainen laukun tulisi olla, mutta juuri sellaista en ole onnistunut vielä paikallistamaan.

En edes tiedä, minkä merkkinen laukkuni pitäisi olla. Eniten olen nähnyt omaa makuani miellyttäviä laukkuja Miu Miun Célinen ja Chloén mallistoissa. Mulberrylla on ollut joitain mieleisiä malleja, esimerkiksi Mabel on juuri sitä, mitä haluan, mutta sitä ei ole valmistettu enää useampaan vuoteen. Proenza Schoulerin PS1:t ovat makuuni, mutta olen lukenut niin paljon ikäviä kokemuksia niiden laadusta, etten halua tuhlata rahojani laukkuun, joka hajoaa vähäisestäkin käytöstä.

Miu Miun konjakinvärinen Madras (940 euroa) voisi olla yksi vaihtoehto, tai saman merkin korallinpunainen Nappa Metal (1 100 euroa). Se olisi parempi vaaleanruskeana, mutta ruskea versio löytyy vain pienempänä kokona, ja se on aivan liian pieni minun käyttööni. Sen sijaan voisin kotiuttaa vaaleanruskean Nappa Metal -kainaloisen… (680 euroa)

Célinen laukuista viehättää tällä hetkellä eniten Classic Medium, etenkin myrkynvihreänä, mutta epäilen, että se on tarpeisiini liian pieni.

Jotta laukun etsinnästä ei tulisi helppoa, iskin silmäni myös Célinen mustaan mokkaiseen Gourmette-laukkuun, joka ketjuhihnoineen ei ole oikeastaan yhtään sellainen, jota haen… huokaus.

No, millainen unelmalaukkuni olisi?

Se olisi suhteellisen iso mutta ei enää niin suuri kuin joitain vuosia aikaisemmin, siis pienempi kuin Lumin mintunvihreä verkkolaukku. Sen pitäisi myös olla tilava kuten Sonia Rykielin leoveska. Ja sen pitäisi olla nahkaa, riittävän laadukasta ja paksua nahkaa, koska ohut nahka antaa periksi nopeasti. Kaikkien yksityiskohtien pitäisi olla huolella tehtyjä, jotta laukku kestäisi käytössä. Ja väriltään se voisi olla mieluummin ehkä konjakinruskea kuin musta, mutta mustakin kelpaa, jos sopiva tulee vastaan – jopa joku kirkuvanvärinen kelpaisi. Ja vaaleanbeigekin…

Malliltaan haluaisin laukun olevan enemmän olkalaukku kuin tote. Olkahihna on siis oltava, ja ei haittaa, jos se on säädettävä, jolloin sen saisi tarvittaessa pidemmäksi rinnan yli kulkemaan ja vapauttaisi molemmat kädet. Alexaa en halua, en täysin hullaantunut siihen koskaan. PS1 medium- tai large-kokoisena sen sijaan miellyttäisi silmää, mutta merkin onneton laatu yhdistettynä suolaiseen, liki 2 000 euron eli noin 1 600 euron hintaan heivaa ne heti minun haarukkani ulkopuolelle.

Mielestäni en vaadi paljoa. Vai vaadinko?

Mutta: kannattaako niihin oikeisiin designerlaukkuihin edes investoida? Olen lukenut blogeista, kuinka PS1:t ja Miu Miut ovat hajoilleet alta aikayksikön ja kuinka Alexat ovat kestäneet hieman niitä pidempään, mutta lopulta niitäkin on pitänyt korjata. Minä ostan laukkuni käyttöön, enkä aio varastoida sitä dust bagiin. Laukun pitää kestää päivittäistä käyttöä vuosia ilman, etä se alkaa ratketa tai hajota. Normaaleja käytössä tulleita elämisen jälkiä en hajoamiseksi laske, nehän tekevät laukusta vain paremman.

Vähän vielä epäilyttää laukkujen hinta. Jos suhteellisen pienen käsilaukun, vaikka se nahkaa onkin, hinta on molemmin puolin tuhatta euroa ja isompien lähempänä kahta tuhatta, alkaa ahdistaa. On se vaan paljon rahaa. En ole yhtään varma, haluanko sijoittaa niin suuren summan käsilaukkuun. Jos lukijoiden joukossa on laukkuentusiasteja, kertokaa, ovatko ne designerveskat hintansa arvoisia!

Miu Miu -laukkujen kuvat täältä
Célinen laukkujen kuvat täältä

Alexan kuva täältä
PS1:n kuva täältä

Kannattaako minun sijoittaa roponi oikeaan designerlaukkuun? Auttakaa, te kokeneemmat!

Virran mukana liehuen

11.09.2011

Maailman paras festari Flow oli ja meni jo useampi viikko sitten, mutta muistot onneksi lämmittävät yhä.

Festivaali tuli vastaan jo kotimetroasemalla: vesiränni oli päällystetty Flow-julisteilla. Bongasimme myös grafiikkaa asfaltista: ilmiselvä ristihän se siinä.

Festivaalialueelle jonottaessamme törmäsimme ihaniin Ravenwavesiin (vas.) ja Bubbleen. Tytöt olivat taas supersöpöjä, paitsi että heillä on tapana olla supersöpöjä aina, kun heidät tapaan. Kysyn vaan, miten jotkut osaavat?

Musiikillisesti odotin eniten Warpaintin ja Ariel Pink’s Haunted Graffitin vetoja, molemmat aurinkoisesta Los Angelesista. Warpaintin taiderocktyttäret eivät todellakaan pettäneet odotuksia vaan rokkasivat niin kauniisti ja intensiteetillä, että hivuttauduin huomaamattani yhä lähemmäs lavan edustaa. Now I’ve got you undertow! Ariel Pink’s Haunted Graffitiin en jaksanut keskittyä niin innolla kuin odotin, mutta ihana ihana Round and Round kuultiin kyllä. En pettynyt. Myös Röyksopp oli loistava, ja Midlake vuorostaan positiivinen yllätys, sillä livenä herrat lauloivat niin komeasti stemmaa, ettei voinut kuin ihalla. Levyltä kuunneltuna Midlake sen sijaan ei ole pudonnut, ei Flow’n jälkeenkään.

Flow’n ruokatarjontaan en sijaan ollut kovin tyytyväinen. Myönnän, että olen nirso, mitä ruokaan tulee, mutta reilu kymppi täysin mauttomasta bulkkiannoksesta nostaa lähinnä ärsytyskynnystä. No, onneksi festivaalin ensimmäinen (ja se toinen) ruoka-annos oli Nakin Can U West -hodari cheddar-sipulikastikkeella ja LA-hunajasinappikurkulla. Hodari oli nimensä mukainen ja taivaallisen hyvä (itsehän olen pahemman laatuinen hodarifanaatikko), tosin aivan putkeen ei mennyt senkään tilaaminen, sillä sain ensin aivan toisen kuin tilaamani hodarin, täysin kylmän Hercules in Loven, tomaattisalsalla terästetyn chorizo-hodarin – salsa kylmensi myös koko hodarin, ja hodarit kuuluu nauttia kuumina, murrr!

Olin Flow’ssa vain perjantain, ja sääksi luvattiin puolipilvistä ja iltaa kohden viilenevää. Mietin ensin farkkuasua, mutta loppukesän huumassa halusin kuitenkin pukeutua pohkeet paljastavaan kokonaisuuteen. Valinta oli oikea, sillä aurinko paistoi suloisesti siihen asti, kun se laski, eikä illan pimettyäkään tullut kylmä. Kyllä elokuu vaan on paras kuu myös festareita ajatellen!

Viimeisten lomapäivien aikana löysin Hennesiltä mustavalkoisen sifonkimekon, joka on edestä musta ja polvet paljastava, takaa valkea ja helmasta pidempi. Kuten sifonki aina, materiaali on polyesteriä, mutta koska kyseessä on hihaton mekko, ei keinokuitu pääse hiostamaan. Ihanan graafisessa ja kepeästi liehuvassa mekkosessa on edessä särmät kaulukset, pari nappia ja rintatasku. Rakastuin liehumekkoon välittömästi.

Alleen se tarvitsee alusmekon, jonka virkaa toimittaa Acnen kesäaleista onnistuneesti kalastettu pitkä toppi, jossa on syvään uurrettu selkäosa. Toppi on niin pitkä, että itselläni se toimii alusmekkona, ja sellaiseen käyttöön sen hankinkin. Mielenkiintoista sinänsä, että keinokuiduissakin on eroja – Acnen toppi on keinotekoisia kuituja totaalisen sata prosenttia (95 prosenttia polyamidia ja viisi elastaania), mutta tuntuu unelman pehmeältä yllä. Eikä edes hiosta.

Festarikengiksi pähkäilin ballerinoja tai matalia nauhakenkiä, jotta varmasti jaksan koko pitkän illan jaloillani, mutta mekko vaati mielestäni hieman korkoa kantojen alle, sillä nilkat nyt yksinkertaisesti piirtyvät korkojen avustuksella niin paljon kauniimmin kuin tasatöppösten kera.

Päädyin Swedish Hasbeensin puunkenkiin, jotka korosta ja platformista huolimatta ovat yhdet mukavimmista omistamistani kengistä, enkä katunut tippaakaan. Ei tullut hiertymiä, eivätkä jalat väsyneet. Erinomaiset festivaalipopot, jos saan suositella! Piristystä asukokonaisuuteen toivat neonpinkit pitsiset nilkkasukat ja koko komeuden kruunasi päähine, tällä kertaa toinen suosikkini, sillä olin onnistuneesti jättänyt lempparini toiseen osoitteseeen.

Ihanaa siis oli! Ja kyllä, Flow on koettava myös ensi kesänä!

hattu | Syväsalmen Lakkitehdas, second hand
mekko | h&m
pitkä toppi alusmekkona | Acne
nilkkasukat | h&m
kengät | Swedish Hasbeens
laukku | Lumi

Parhaasta festariseurasta kiitän F:a ja E:ä – olette ihanimmat!

Olitteko te Flow’ssa ja bongasitteko kiinnostavia asukokonaisuuksia?

PS. Vielä pari tuntia aikaa osallistua arvontaan – jätä puumerkkisi täällä!


%d bloggers like this: