Kulutustavaraa

Eteisen kaapissani on jatkuvasti useampi pari nahkahansikkaita. Yhdellä parilla kun ei mitenkään pärjää. Talvikaudeksi pitää tietenkin olla lämpimät villa- tai fleecevuoriset hansikkaat ja kevät- ja syyskäyttöön taas ohutvuorisemmat versiot. Myös vuorittomille hansikkaille on tarpeensa.

Mutta yksillä talvikäsineillä ja yksillä lämpimämmän vuodenajan käsineillä ei pärjää myöskään. Tai ainakaan minä en pärjää.

Nahkahansikkaat – ja mitkä tahansa muutkin hansikkaat – kun ovat kulutustavaraa. Vaikka ne käyttöön ottaessaan käsittelee nahanhoitoaineella tai suojasuihkeella, ei tarvita kuin pari rähmälleen menoa hansikkaat käsissä, ja hanskojen kämmenosien nahka on ohentunut. Se on tietysti osittain hansikkaiden tarkoituskin: suojata käsiä esimerkiksi kaatuessa. Mutta kun tähän lisää pari ajattelematonta tarttumista sateen kastelemaan kaiteeseen tai lumien pyyhkimistä pyörän tai auton päältä pelkin hanskoin, johan parhaitenkin suojattu nahka antaa periksi.

hajonneet_kasineet1

1kohta1

Näiden elämänjälkien lisäksi tein pari päivää sitten havainnon, että nahkahansikkaani saumat hajoavat keskisormesta. Ei mitään käryä, mistä tämä johtuu, mutta tämä on jo toinen hansikaspari, joiden keskisormen saumat ovat ratkenneet. Saattaa olla kolmaskin, ellen väärin muista.

Siksi olinkin erittäin onnellinen, että olin ostanut syksyn Hulluilta Päiviltä ETCETERAn lampaannahkaiset käsineet, jotka odottelivat minua eteisen kaapissa. Vuotta aiemmin samoista kinkereistä ostetut vastaavat kun nyt sanoivat yhteistyösopimuksensa irti.

Mainokset

Seitkytluvun takit

Seitkytluvun takit, ne vaan yksinkertaisesti ovat parhaita. Olen taatusti kirjoittanut useammankin kerran 1970-luvun takkien ylivoimaisuudesta, sen verran monia tuon vuosikymmenen rotseja olen käyttänyt, ja paljon.

Parasta niissä on istuvuus. Ne istuvat harteilleni juuri eikä melkein, myös vyötäröltä. Miehustassa on riittävästi tilaa eikä torso-osuus ole liian pitkä, joten ylimääräistä vekkiä ei synny selkään. Ihanaa on myös hihan pituus – myös se on juuri passeli; ei tarvitse lyhentää, toisin kuin näissä nykytakeissa, joissa hyvin monissa hihojen pituus on mitoitettu joillekin apinan kaltaisille.

Työn jälki on 1970-luvulla valmistetuissa vaatteissa myös aivan omaa tasoaan. Saumat pitävät, langanpätkiä ei näy – ja napit pysyvät paikoillaan vuodesta toiseen, sillä nappien ompelulangat on päätelty. Tämän kuvittelisi olevan itsestään selvää, siis että nappeja ommeltaessa langat myös päätellään, sillä muuten napit irtoavat nopeasti. Kuitenkin sitä tapaa valitettavan harvoin nykyään takkien tai muiden napillisten kostyymien kohdalla. Mikään ei ole turhauttavampaa kuin alkaa ommella uuden vaatteen nappeja kunnolla paikoilleen – sillä jos sitä ei tee, päivän tai parin päästä voi olla varma, että nappi tai useampi on pudonnut. Ja minä maksan rahaa uudesta vaatteesta, jossa nappien pitäisi pysyä paikallaan, onhan vaate uusi! Raivostuttavaa.

Mutta tämä takki, se vuorostaan saa suupieleni kääntymään ylöspäin. Vaikka omistan monillakin mittareilla ajateltuna aivan liian monta takkia, en voinut vastustaa tätä yksilöä, kun se UFFin rekissä tuli vastaan. Tai no, vastustin, vuorokauden nimittäin. Varasin takin, ja menin seuraavana päivänä noutamaan sen.

En ole katunut ostopäätöstä sekuntiakaan. Takin syvä suklaanruskea sävy on järjettömän kaunis ja sopii minulle enemmän kuin hyvin, kangas on niin laadukasta ja kestävää, että vastaavanlaista tulee nykyään harvoin vastaan, takki on lämmin mutta ei silti näytä paksulta, sillä siinä on ohut, lämpöinen vuori – ja nuo linjat, ne ovat aina vaan mieleeni, kuten 1970-luvun linjat ovat. Tässä takissa tulee tyylikäs olo, ja selkäruotokin tuntuu oikenevan ihan huomaamattaan.

asu1

asu2

Päätin sitten viedä 1970-lukuteemaa pidemmälle. Onnistuin löytämään vuodenvaihteen alennusmyynneistä parit synnyinvuosikymmentäni henkivät farkut parilla kympillä. Nyt löytyy sekä hiilenmustat että keskisiniset leveälahkeiset farkut, jotka istuvat napakasti reisistä ja joissa on korkea vyötärö. Ihanat! Olen odotellut malttamattomana, että lumet sulaisivat ja kadut kuivaisivat ja pääsisin flaneeraamaan uusissa pöksyissäni kaupungille.

Alkuperäistä vuosikymmentä kunnioittaakseni valitsin yläosaksi kasmirneuleitteni joukosta vielä väreiltään sen kaikkein seitkytlukulaisimman eli beigen. Oranssin, keltaisen ja ruskean eri sävyt ja etenkin beige ovat ne värit, jotka määrittävät mielessäni 1970-lukua eniten. Onnekseni rakastan ruskean eri sävyjä, keltaista ja oranssia taas en voi sietää hippustakaan.

Ja lempihattuni, se tuntuu sopivan kaikkiin asuihini. Mutta onhan siinä kieltämättä aika paljon seitkytlukua siinäkin.

STOCKH LM hattu | SECOND HAND huivi | DC CREATION, SECOND HAND takki ETCETERA hansikkaat | GLOBAL ESSENTIALS neule
J.LINDEBERG vyö | H&M farkut | TIGER OF SWEDEN kengät SECOND HAND laukku

Kiinnostaa juuri nyt: Vihreän eri sävyt

Vihreä on lempivärejäni mitä pukeutumiseen tulee. Metsänvihreä sopii minulle hyvin, mutta pidän myös oliivin- ja armeijanvihreästä. Ainoastaan limen- ja omenanvihreät sävyt eivät innosta.

Nappasin pari kuvaa vihreistä yksityiskohdista kotoa ja vaateparsista, jotka miellyttävät silmää tällä hetkellä erityisesti.

Frida marinan kirpparipuolelta löytyi parilla eurolla upean smaragdinvihreä silkkipaita, jossa on kauniita reikäompeleita ja brodeerauksia. Samaisella reissulla löytyi ESCADAn kreisi paljettineule, jonka vihreän sävy on täydellinen syvä metsänvihreä.

smaragdisilkki

paljettineule

sukkiset_housut_nojatuoli

ZARAn viimeisten alerippeiden rekiltä löysin pari viikkoa sitten vielä mahtavat oliivinvihreät villasekoitteiset housut. Tykkään kapeasta leikkauksesta ja tuosta ihanasta sävystä, joka korostuu kaunispintaisessa kankaassa. Asukuvaa housuista luvassa myöhemmin!

Viime kesänä Kööpenhaminasta löytyneet DEAR DENIERin tummanvihreät eläväpintaiset paksut sukkikset tekevästä mustaan nahkahameeseen perustuvasta asusta aivan eri näköisen kuin mustiin mattasukkiksiin sonnustautuneena. Lähikuvista voi myös tehdä havainnon, että keväinen kissankarvanirroituskausi on parhaillaan intensiivisimmillään päällä. Karvaa on joka paikassa – siis aivan joka paikassa – vaikka imuroisi joka päivä, argh.

hortensia

kirsikka

rahapuu

Pukeutumisen lempivärit eivät itselleni tarkoita aina samaa kuin sisustuksen lempivärit. Kotoa löytyy esimerkiksi vaaleanpunaisia asioita paljon enemmän kuin garderobistani. Vihreää tosin löytyy sekä niskasta että kotoa, esimerkiksi vanhasta 1950-luvun kotimaisesta nojatuolista (näitä on kaksi, ja ryhmään kuuluva sohva lisäksi hoidossa), joka on verhoiltu täydellisellä oliivinvihreällä huonekalusametilla. Nojatuoli vilahtaa tuolla ylemmässä kuvassa.

Lisää vehreyttä tuovat torin kukkakauppiaalta ostettu valkoinen hortensia sekä rahapuu ja nippu kirsikkapuun oksia, joiden nuput vihertävät lupaavasti. Myös kukkanuppuja on näkyvissä, ihanaa!

En olekaan aiemmin törmännyt itse kirsikanoksiin, vaikka blogeissa ne ovat ilahduttaneet jo pidempään. Ostan melkein kaikki kukkani ja yrttini torilta, eikä torimyyjien kukkatarjonta ole läheskään niin trendikäs kuin tietyissä kukkakaupoissa. Pioneja toki löytyy kesän lähestyessä torillakin, sesongin kukkia kun silloin ovat.

Viisi parasta | Bändipaidat

Bändipaidat ovat oleellinen osa tyyliäni, vaikka ne eivät ehkä ole juuri blogin puolella näkyneetkään. Tavoitteena on kyllä ollut ikuistaa myös bändipaita-asuja, mutta aina se ole onnistunut.

Käyn aika paljon keikoilla ja festareilla, ja tykkään myös ostaa niiltä teepaitoja tai kangaskasseja muistoksi, jos levyt löytyvät jo omasta hyllystä. Olen siinä mielessä puritaani, että käytän vain sellaisten artistien ja bändien kostyymejä, joista itse pidän. Pitäkää minua vaikka musiikkinatsina, mutta en ymmärrä hienoon bändipaitaan sonnustautumista, jos sen kantajalla ei ole mitään suhdetta vaatteessa esiintyvään artistiin tai bändiin.

Se, miten jostakin bändipaidasta sitten kehkeytyy yksi lemppareista, on monesta seikasta, ei vain itse artistista kiinni: teepaidan leikkauksesta, etenkin pääntiestä ja hihoista, materiaalista ja tietenkin printistä.

Bändi- tai kiertuepaidat ovat valitettavan usein malliltaan perinteisiä miesten teepaitoja. En oikein innostu nakinkuorimaisista lady fit -malleistakaan, mutta joskus nekin ovat parempia kuin miesten teepaidat, joissa varsinkin helmaa tuntuu välillä olevan turhan pitkästi – ja kun naisvartalossa, tai ainakin omassani, on vyötäröä ja lantiota, suoraan leikattu pitkä teepaita ei sen yllä näytä hyvältä. Miesten teepaidoissa ongelma on myös hihat: ne ovat melkein aina liian leveät ja pitkät. Tässä tilanteessa sakset tulevat apuun: olen leikannut useammastakin teepaidasta (en tosin yhdestäkään kuvissa esiintyvistä, ja siksi ne ovatkin Viisi parasta -kaartia) hihat reippaasti lyhyemmäksi ja saksinut monista myös pääntien resorin, ettei kaulus kuristaisi kaulaa vaan siitä tulisi avarampi ja rennompi.

Valitsin nämä viisi parasta yksiselitteisesti sen perusteella, mitä niistä olen käyttänyt eniten – se jos mikä on merkki niiden parhaudesta. Viiden parhaan seulominen bändipaitakokoelmastani oli kuitenkin sen verran kinkkistä, että taidanpa julkaista myöhemmin vielä Viisi parasta | Bändipaidat, osa 2 -postauksenkin…

lykke_li

1| Lykke Lin valkoinen teepaita. Tämä on muisto vuoden 2012 Flow’sta, ja vaikka neiti Lin keikka ei tuolloin täysillä kolissutkaan, tämä yksilö on eniten käyttämäni bändipaita. Siinä toimii kaikki: leikkaus, pääntie, ohut, laskeutuva materiaali, printti. Ja pidän kyllä Lykke Lin musiikistakin, vaikka kyseinen keikka ei viiden parhaan keikkakokemukseni joukossa olekaan.

weeping_willows

2| Weeping Willowsin valkoinen teepaita. Tämä lähti kotiin Weeping Willowsin Sellosalin keikalta viime toukokuussa. Tykkään tuosta old school -tatuointityylin mukaisesta printistä, joka sopii myös todella hyvin omaan tatuointiini! Paidan olkaan pyysin vielä Magnus Carlsonin nimmarin.

morrissey

3| Morrisseyn valkoinen teepaita. Kotiutin suuren idolini pärstäkertoimella varustetun teepaidan herran Finlandia-talon keikalta viime marraskuulta. Itse asiassa olin molemmilla Finlandia-talon keikoilla, ja ostin myös World Peace Is None of Your Businessin Euroopan kiertueen teepaidan. Tämä paita on kuitenkin sitä hienompi.

the_lieblings

4| The Lieblingsin harmaa toppi. Jos ollaan ihan tarkkoja, toppi ei ole teepaita, mutta tämä on yksi eniten käyttämistäni bändivaateparsista, ostettu The Lieblingsin Loosen keikalta toukokuun puolivälissä 2013. Se taisi olla levynjulkaisukeikka, ellen väärin muista, mutta mahtava ja hikinen joka tapauksessa!

national

5| The Nationalin musta vuoden 2013 Euroopan kiertueteepaita. Tämän hankin The Nationalin Jäähallin keikalta lokakuun viimeisenä päivänä. Ostin myös hienon julisteen, joka olisi tarkoitus kehystyttää viimeinkin tämän kevään aikana.

Teepaidat ovat kuvissa ärsyttävän ryppyisiä, vaikka olen silittänyt ne ennen pinoon laittamista. Tässä tosin näkee, että kun ei ole kuukausiin käyttänyt teepaitoja (käytän teepaitoja todella vähän talvisin), viikkausjäljet tervehtivät vaatetta käyttöön ottaessa. Tätä ongelmaa ei olisi, jos säilyttäisin teepaidatkin henkareilla, mutta tykkään säilyttää osan vaatteista hyllyillä ja vaan paitapuserot, neuletakit ja mekot vaatepuilla.

Jää hyvästi, farkut

Jokainen, joka käyttää vähänkään säännöllisemmin farkkuja, tietää sen ärsytyksen, surunkin, tunteen, kun lempifarkut ratkeavat päälle.

Näin kävi jälleen, viimeksi pari viikkoa sitten, kun aamulla kyykistyin nostamaan jotain keittiön lattialta. Kuului ruts eli näkemiin. Yleensä farkkuni hajoavat haaroista, ellen ole onnistunut kaatumaan ja puhkomaan siten farkkujen polvia. Polvissa olevien reikien kanssa pystyy kuitenkin vielä elämään, mutta kun farkkujen kangas sanoo haaroissa sopimuksen irti, päivät ovat vähissä. Kuluu ehkä pari viikkoa, kyykistyy taas, ja sitten reikä on jo niin suuri, ettei farkkuja voi julkisesti enää käyttää. Niistä tulee sortsit, ellei niistä keksi askarrellapaskarrella jotain aivan muuta.

reika1

reika2

Nykyfarkuissa, etenkin pillimalleissa, joissa haetaan maksimaalista istuvuutta ja joustoa, käytetty farkkukangas on varsin ohutta ja mukana on myös elastaania. Se tietenkin tarkoittaa sitä, että farkut kuluvat entistä nopeammin puhki. Teinivuoteni 1990-luvun alussa LEVI’Sin viisnollaykkösissä viettäneenä muistan vielä, että farkkuja ei saanut alle vuodessa puhki, vaikka niitä käyttikin joka päivä, sen verran paksua sataprosenttisesta puuvillasta valmistettu farkkukangas oli. Nämä CROCKERin Pow 2nd skin -farkut  päätyivät aktiivisempaan käyttööni eli käytännössä ylleni liki päivittäin viime kesän korvalla ja toden teolla loppuvuodesta,  eli pari kuukautta siihen meni, ja nyt farkut ovat historiaa. Saman kohtalon kokivat myös näiden edeltäjät, Pow 2nd skin -mallia nekin.

Pitänee ostaa seuraavat mustat farkut jostain enemmän farkummasta kankaasta, esimerkiksi TIGER OF SWEDENin matalavyötäröiset Slender-farkut. Niiden kangas on crockereita paksumpaa, ja vaikka niissäkin on kaksi prosenttia elastaania ja olen käyttänyt niitä monin verroin enemmän kuin näitä hajonneita yksilöitä, ne eivät ole vieläkään hiutuneet puhki, kovasta käytöstä huolimatta.

vyo1

vyo2

Kuvissa myös uusin vyölöytöni, jonka tein tyypilliseen tapaan Frida marinan kirpparipuolelta parilla eurolla. Vyö on mahtavan paksua, käytössä pehmentynyttä nahkaa, ja nuo metallikoristeet painavat todella paljon, mutta sehän ei lanteilla levätessä haittaa lainkaan.

Minna Parikka, minkä teit! Taas.

Oikein ärsyttää, kun viime viikkoina joka mahdollisesta tuutista (muotiaviiseista, blogeista, verkkokauppojen uutiskirjeistä…) tunkee verkkokalvoilleni toinen toistaan kauniimpia kenkiä.

Kaikki ovat tietenkin keskenään erilaisia mutta silti ah yhtä ihania, jotta pakkomielteitä syntyisi entistä enemmän. Eikä minulla ole pienintäkään mahdollisuutta haalia itselleni niistä kaikkia. Äh.

purr_pilkku

Mitä tehdä, kun tarjolla on tällaista kenkäkarkkia? MINNA PARIKAN teräväkärkiset Purr-ballerinat kelpaisivat minun tassuihini niin pilkullisena ponina kuin sähkönsinisinäkin. Blues suede shoes…

Ei ole kenkäfriikin elämä helppoa.

Kuva Minna Parikka

Mariininsininen on uusi musta

Eräs väri on tehnyt tuloaan garderobiini ja niskaani hieman salakavalasti mutta sitäkin vääjäämättömämmin, nimittäin mariininsininen eli kotoisasti tummansininen.

Ensimmäisenä taisin kantaa kotiin MANGOn mariininsinisen mokkarotsin kullanvärisillä painonapeilla ja vetoketjuilla. Tämä tapahtui muistaakseni maaliskuussa. Loppukeväästä ZARAsta löytyi tummansininen bleiseri kullanvärisillä napeilla, jollainen oli ollut hankintalistallani vuosia. Kesän korvalla sain viimein klikattua kotiin WHYREDin Angelique-sandaletit, joiden kohdalla olin huokaillut kevään mittaan useammankin kerran (näitä oli myös mustina, mutta mariinit ovat itse asiassa mustia paremmat, väitän – enkä oikeastaan tiedä, miksi). Sitten alkoivat kesäalet, ja ensimmäiset löydöt tein WEEKDAYlta, toinen niistä oli tummansininen angoraneule. Keskellä kesälomaa poikkesin taas kalliolaiseen second hand -puotiin Ansaan, josta mukaani tarttui mariininsininen, Italiassa valmistettu nahkalaukku.

Sitten ala-asteen en ole tuohon lapsuusaikojeni lempiväriin pukeutunut kuin aniharvoin. Totuus kuitenkin on, että tummansininen sopii minulle. Se sopii pitelemättömästi ihoni sävyyn ja hiuksiini ja saa siniharmaat silmäni loistamaan entistäkin sinisempinä. Kesti siis yli 20 vuotta, kunnes löysin tummansinisen uudelleen. Mistä se kertoo, sitä en osaa sanoa.

Tummansinisten vaatekappaleiden kohdalla mieleni tekee usein verhoutua tyystiin tuohon hurmaavaan väriin. Niinpä farkuiksi valikoituivat NUDIEn Long John -pillit. Näissä on muuten täydellinen leikkaus ja pesu.

asu2

asu3

Vyö löytyi Mangosta sunnuntaina. Käytän vöitä paljon, ja kun näin tämän metallisen, kullanvärisestä leveästä panssariketjusta valmistetun vyön, sitä piti kokeilla. Toimii niin että takaraivossa kipinöi.

Tässä vyössä on klassikon elkeitä – ja sitten toisaalta taas katuviisasta hip hop -meininkiä, vaikka bling bling ei olekaan kellovitjassa vaan lanteilla. Jou.

vyo1

vyo2

Koska sandaleteilla ei kiukukseni enää tarkene, kenkinä saivat toimia BIANCOn kolme ja puoli vuotta vanhat brogue-nilkkurit. Olen käyttänyt näitä vuosien varrella PALJON, mikä ehkä näkyykin kenkien kolhitussa kunnossa, mutta jostain syystä vain pidän siitä. Toki huollan myös näitä kenkiä, mutta ylikiiltäviksi en näitä halua lankata, jotta niiden charmi ei hupene. Omistan samaiset kengät myös mustina, ja myös ne ovat kuluneet paljon jalassa, viimeisen vuoden aikana itse asiassa ruskeita sisariaan enemmän.

Nahkaiset kengät ovat osoittautuneet ketjuliikkeen kengiksi hyvälaatuisiksi ja todella mukaviksi jalassa. Toki nämä olivat Biancon hintatason yläpäästä, reippaasti yli sata euroa, mutta myöhemmin kotiuttamani mustat versiot sain liki kolmasosalla alkuperäisestä hinnasta, mikä löytö. Mielenkiintoista oli, että kun klikkasin pari viikkoa sitten Biancon uutiskirjeeseen ja kävin vilkuilemassa syksyn uutuusmalleja, joukosta löytyivät tismalleen samanlaiset kengät kuin nämä. Niiden materiaali ei vain sisältä ollut enää nahkaa kuten minun kengissäni vaan kangasta. Hinta oli siitä huolimatta sama. Törkeää, sanon minä. Kenkiä ei kuuluisi valmistaa mistään muusta kuin nahasta.

Vaikka tällä kertaa nilkkasukkani eivät olekaan huomiota herättävintä väriä, tykkään siitä, miten tummanharmaat ja mustat kapeat raidat sopivat konjakinruskean nahan ja tummansinisen farkun kanssa.

kengat1

kengat2

kengat3

Ulkona oli pakko vetää päälle Zaran kotilomallinen kuositakki ja näppeihin mustat nahkaiset ajohansikkaat. Onneksi tuo angoraneule on niin lämmin, ettei huivia tarvinnut. Kohta siihenkin pitää kietoutua taas kuukausitolkulla.

asu2_rotsi

asu33_rotsi

asu5_rotsi

ZARA takki | ETCETERA hansikkaat
MTWTFSS WEEKDAY Collection neule | SECOND HAND rannekoru
MANGO vyö | NUDIE Long John farkut | LINDEX nilkkasukat
BIANCO kengät